AIthropology Lab
ESENFI

Muistiinpano

Nokia · Sisu, joka ei mahtunut amerikkalaiseen taskuun

Nokian paperitehdas joen rannalla Suomessa 1890-luvulla.
Nokian paperitehdas joen rannalla Suomessa 1890-luvulla. · I. K. Inha / Museovirasto, Historian kuvakokoelma, HK19580401:651 · CC BY 4.0

Kumisaappaista tekstiviesteihin, T9:stä Ashaan ja matkapuhelinliiketoiminnan romahduksesta tekoälyverkkoihin. Tarina Nokiasta, Suomesta ja teknologisen vallan siirtymisestä.

·AIthropology Lab

Nokia ei vain valmistanut puhelimia. Muutaman vuoden ajan se valmisti myös yhden mahdollisuuden: sen, että miljardien ihmisten arkea uudelleen järjestävän teknologian keskus ei olisi Kaliforniassa, Seattlessa tai New Yorkissa, vaan Suomessa, pienessä maassa, joka on vuosisatojen ajan sijainnut poliittisesti ja kulttuurisesti hankalalla rajalla Venäjän kanssa.

Ennen kuin Nokiasta tuli taskussamme kulkeva suorakulmio, se oli ollut puumassaa, kaapelia, kumia ja saappaita lumeen ja mutaan. Sitten tulivat radio, puhelintekniikka, tekstiviestit, kamerat, pienet internetiin kytketyt tietokoneet ja eräät historian myydyimmistä puhelimista. Sitten se kaatui. Tai täsmällisemmin, kaatui se Nokia, jonka tunsimme.

Sillä Nokia on yhä olemassa. Vuonna 2026 se ei enää kamppaile ensisijaisesti tilasta taskuissamme, vaan teknologisen maailman paljon näkymättömämmästä ja kenties tärkeämmästä kerroksesta. Se rakentaa verkkoja, joissa tietomme ja yhä enemmän myös tekoäly liikkuvat.

Nokian kautta voi kertoa suuremman tarinan. Sen, miten teknologiasta tulee kulttuuria, miten esineet muuttavat tapaamme kirjoittaa, kuvata, keskustella, käydä kauppaa ja muistaa, miten Suomessa suunniteltu laite voi saada odottamattomia käyttötapoja Keniassa, Intiassa tai Brasiliassa ja miten teknologinen valta voi siirtyä esineen valmistajalta käyttöjärjestelmän, alustan, datan, pilven tai infrastruktuurin hallitsijalle.

Tämä ei siis ole tarina vanhoista puhelimista. Se on tarina siitä, missä valta sijaitsee, kun yhteiskunta teknologisoituu.

Ensin olivat saappaat

Nokia syntyi kauan ennen kuin kukaan osasi kuvitella matkapuhelinta. Vuonna 1865 insinööri Fredrik Idestam perusti Suomeen puumassatehtaan. Tuo yritys yhdistyisi myöhemmin Finnish Rubber Worksin, saappaita, renkaita ja muita kumituotteita valmistaneen yhtiön, sekä sähkö- ja puhelinkaapeleihin erikoistuneen Finnish Cable Worksin kanssa. Tästä teollisesta kokonaisuudesta syntyi vuonna 1967 moderni Nokia Corporation.

Lumia 1020:n näkökulmasta sukupuu näyttää lähes hämmentävältä. Mutta se antaa vihjeen. Nokialla ei koskaan ollut yhtä ainoaa teknologista olemusta. Sen historiallinen erikoisuus oli muuttaa muotoaan, puusta kumiksi, kumista kaapeliksi, kaapelista elektroniikaksi ja elektroniikasta viestinnäksi.

Tämän muutoksen taustalla oli Suomi.

Elämää Venäjän vieressä

Suomea ei voi ymmärtää puhumatta sen maantieteestä. Vuosisatojen ajan se oli osa Ruotsia. Vuonna 1809 siitä tuli Venäjän keisarikunnan autonominen suuriruhtinaskunta. Suomi säilytti omia instituutioitaan ja kehitti tuona aikana suuren osan niistä rakenteista, jotka myöhemmin helpottivat itsenäisen valtion rakentamista.

Venäjän vallankumous avasi seuraavan historiallisen murtuman. Suomi julistautui itsenäiseksi 6. joulukuuta 1917. Leninin johtama bolševikkihallitus tunnusti eron virallisesti muutamaa viikkoa myöhemmin. Itsenäisyys ei aloittanut rauhallista historiaa. Seurasi Suomen sisällissota ja kaksi vuosikymmentä myöhemmin Neuvostoliiton hyökkäys, joka käynnisti talvisodan 1939–1940.

Vuosikymmeniä myöhemmin suhde Venäjään tuotti paljon vähemmän traumaattisen ja tähän tarinaan lähes täydellisesti sopivan kohtauksen. Lokakuussa 1989 Mihail Gorbatšov käytti Helsingissä Mobira Citymania soittaakseen Moskovaan. Nokia-Mobiran vuonna 1987 markkinoille tuoma malli sai tämän jälkeen Suomessa lempinimen ”Gorba”. Sama historiallinen raja, joka oli määrittänyt Suomea sukupolvien ajan, ylittyi nyt suomalaisella mobiiliteknologialla.

Tässä historiallisessa maisemassa toistuu sana, jolla Suomi usein kuvaa itseään, sisu.

Sen kääntäminen vain sitkeydeksi tai sinnikkyydeksi ei riitä. Emilia Lahti tarkastelee sisua voimavarana, joka nousee esiin etenkin silloin, kun ihminen kohtaa vastoinkäymisen, joka näyttää ylittävän hänen omiksi kokemansa voimavarat. Käsitteeseen sisältyy kuitenkin kaksijakoisuus, joka sopii erityisen hyvin Nokian ajattelemiseen. Sinnikkyys voi muuttua jääräpäisyydeksi. Jatkaminen ei aina tarkoita oikeassa olemista, ja joskus kyky kestää estää huomaamasta, milloin strategiasta pitäisi luopua.

Sisu ei merkitse sitä, että pysytään aina samanlaisina. Mutta se ei myöskään takaa, että tiedetään, milloin pitää muuttua.

Suomella oli myös antropologiansa

Tähän liittyy vähän tunnettu älyllinen kaiku. Noin puolen vuosisadan ajan Suomessa kehittyi Edvard Westermarckin ympärille sosiologian ja sosiaaliantropologian traditio. Westermarck oli suomalaisen sosiologian perustavia hahmoja ja vaikutti merkittävästi myös London School of Economicsissa. Hänen koulukuntansa oli kiinnostunut vertailusta, etnografiasta sekä prosesseista, joiden kautta sosiaaliset ilmiöt syntyvät ja muuttuvat. Otto Pipatti on hiljattain rekonstruoinut tätä traditiota teoksessa The Origins of Human Social Nature: Westermarckian Sociology and Social Anthropology.

Westermarckista ei kulje sukulinjaa Nokiaan. On olemassa jotakin vaatimattomampaa ja ehkä kiinnostavampaa: suomalainen perinne tarkkailla, miten sosiaaliset muodot muuttuvat, ja yritys, joka vuosikymmeniä myöhemmin auttoi muuttamaan joitakin niistä.

Eurooppa keksi puhelimille yhteisen kielen

Ennen Nokiaa oli toinen välttämätön päähenkilö, standardi.

1980-luvun alussa Eurooppa oli jakautunut keskenään yhteensopimattomiin matkapuhelinverkkoihin. GSM syntyi juuri yhteisen teknologian rakentamiseksi. Kööpenhaminassa 7. syyskuuta 1987 viisitoista jäsentä kolmestatoista maasta allekirjoitti yhteisymmärryspöytäkirjan, joka johtaisi uuden yleiseurooppalaisen standardin käyttöönottoon.

Kyse oli paljon muustakin kuin insinöörityöstä. Se oli teknologiapolitiikkaa. Yhteentoimiva standardi mahdollisti mittakaavaedut, roamingin ja päätelaitteet, jotka saattoivat ylittää valtioiden rajoja.

Suomi nousi tuon hetken keskiöön. Ensimmäinen virallinen GSM-puhelu soitettiin 1. heinäkuuta 1991. Pääministeri Harri Holkeri soitti Helsingistä Tampereen apulaiskaupunginjohtaja Kaarina Suoniolle käyttäen Nokian Radiolinjan verkkoon kehittämää infrastruktuuria.

Vuosia myöhemmin Nokian insinööri Pekka Lonka kertoi soittaneensa muutamaa tuntia aikaisemmin testipuhelun varmistaakseen, että verkko toimi oikein. Yhteyksiä oli kokeiltu jo sitäkin ennen. Seremonia ja sen mahdollistava tekninen työ eivät aina osu samaan hetkeen.

Kyse ei ollut vain teknisestä demonstraatiosta. Eurooppalainen standardi oli alkamassa muuttua globaaliksi infrastruktuuriksi. Puhelin lakkasi kuulumasta paikkaan ja alkoi kuulua ihmiselle.

Sitten lopetimme soittamisen ja aloimme kirjoittaa

Tämä saattaa olla yksi tuon ajan huonoimmin muistetuista kulttuurisista muutoksista. Nokia ei keksinyt tekstiviestiä. Palvelu syntyi GSM-ekosysteemissä, ja ensimmäinen tekstiviesti lähetettiin 3. joulukuuta 1992. Insinööri Neil Papworth kirjoitti sen tietokoneella, ja se saapui Vodafonen puhelimeen kahdella sanalla, ”Merry Christmas”. Tekstiviestien historian ensimmäinen kirjoitus tarvitsi siis vielä liikkeelle lähtiäkseen muun koneen kuin matkapuhelimen. Yhden ainoan keksijän tai yrityksen etsiminen yksinkertaistaa joka tapauksessa historiaa, jonka tekivät samanaikaisesti standardit, operaattorit, valmistajat ja insinöörit.

Teknologia ei kuitenkaan muuta yhteiskuntaa vain siksi, että se on olemassa. Sen täytyy muuttua käytännöksi ja arkipäiväistyä. Nokia vaikutti ratkaisevasti siihen, että puhelin lakkasi olemasta pelkkä äänen kuljettamisen kone ja muuttui myös kirjoituskoneeksi.

Vuodesta 2026 katsottuna muutos voi näyttää pieneltä. Sitä se ei ollut. Saattoi kirjoittaa kävellessä, lähettää muutaman sanan keskeyttämättä toista puhelulla, sanoa jotakin ääneen lausumatta, säilyttää keskustelun, lukea sen uudelleen ja odottaa vastausta.

Matkapuhelimeen alkoi rakentua uudenlainen läsnäolo ja uudenlainen suhde aikaan. Puhelu vaati samanaikaisuutta. Kahden ihmisen piti olla tavoitettavissa suunnilleen samaan aikaan. Tekstiviesti erotti läsnäolon samanaikaisuudesta. Saattoi olla jotakuta varten olematta hänen kanssaan juuri sillä hetkellä, jättää lauseen odottamaan, vastata myöhemmin tai viivyttää vastausta tarkoituksella.

Suuri osa siitä sosiaalisesta ajallisuudesta, jonka nykyään liitämme WhatsAppiin, Telegramiin tai yksityisviesteihin, alkoi normalisoitua noilla yksivärisillä näytöillä.

3310 ja mobiili kirjoitettu keskustelu

Syyskuussa 2000 Nokia esitteli 3310:n. Malli ja sen 3330-versio ylsivät lopulta noin 126 miljoonaan kappaleeseen. Sen kulttuurinen merkitys ei kuitenkaan ole vain Snakessa, akussa tai myöhemmässä maineessa lähes tuhoutumattomana puhelimena.

Nokia korosti laitteen esittelyssä nimenomaan tekstiviesteihin perustuvaa chat-toimintoa. Puhelin pystyi säilyttämään keskusteluhistorian, käyttämään nimimerkkejä, yhdistämään viestejä ja kehystämään kirjoitetun vaihdon tavalla, jota Nokia vertasi jo tuolloin internet-chattiin.

3310 peri myös äänellisen identiteetin, josta oli jo tullut osa arkista äänimaisemaa. Nokia Tune pohjautui valencialaisen kitaristin ja säveltäjän Francisco Tárregan vuonna 1902 kirjoittaman Gran Valsin muutamaan tahtiin. Nokia teki niistä 1990-luvulla tunnistettavan soittoäänen. Suomalainen monikansallinen yhtiö oli muuttanut muutaman espanjalaisen kitarakappaleen nuotin yhdeksi mobiilin globalisaation tunnistettavimmista äänistä.

Nykyhetkestä katsottuna se vaikuttaa alkeelliselta. Vuonna 2000 se oli jotakin muuta. WhatsAppia, Telegramia tai iMessagea ei vielä ollut, mutta esiin nousi ilmiö, joka nykyisin järjestää suuren osan sosiaalisesta elämästämme, mobiili kirjoitettu keskustelu.

Teknologia synnytti uusia tapoja flirttailla, erota, ilmoittaa, valehdella, pitää huolta, järjestää perhe-elämää, ylläpitää ystävyyksiä ja rakentaa salaisuuksia. 160 merkin raja ei ollut vain tekninen rajoitus. Se tuotti kulttuuria, lyhenteitä, hymiöitä, yhteisiä koodeja, kohteliaisuussääntöjä ja uusia ahdistuksia.

Kuinka kauan on kohtuullista odottaa ennen vastaamista? Mitä tarkoittaa, jos toinen ei vastaa? Soittaako vai kirjoittaa? Osoittaako välitön vastaus kiinnostusta vai liikaa saatavilla olemista?

Kysymykset, jotka nykyään siirrämme uusille alustoille, elivät aiemmin tekstiviesteissä. Nokia ei keksinyt kaikkea tätä, mutta se auttoi muuttamaan sen tavaksi.

T9, kun puhelin alkoi arvata

Sitten tapahtui jotakin vielä oudompaa. Yhdeksän näppäimen piti edustaa kokonaisia aakkosia. Perinteinen ratkaisu edellytti saman näppäimen painamista useita kertoja kirjaimen valitsemiseksi. T9 muutti eleen.

Teknologian kehitti Tegic Communications, ja sitä lisensoitiin eri valmistajille. Nokia ei keksinyt T9:ää, mutta yhtiön valtavat myyntimäärät auttoivat tekemään ennakoivasta kirjoittamisesta miljoonille ihmisille arkisen kokemuksen.

Yksi painallus kirjainta kohti. Järjestelmä tarkasteli yhdistelmää ja etsi sanakirjastaan todennäköisimmän sanan. Yhtäkkiä kone osallistui kirjoittamiseen.

Se ei ollut generatiivista tekoälyä eikä suuri kielimalli. T9:n esittäminen ChatGPT:n alkeellisena versiona olisi anakronismi. Kulttuurisesti tapahtui silti jotakin paljastavaa.

Kauan ennen kuin kone yritti täydentää lauseemme, Nokia yritti täydentää sanamme.

T9:n ja kielimallin sukulaisuus ei ole laskennallista vaan kulttuurista. Molemmat asettavat kirjoittavan ihmisen koneen tuottaman kielellisen ehdotuksen eteen. Voimme hyväksyä sen, hylätä sen tai korjata sitä. Teknologinen ero on valtava, mutta ele tuntuu yllättävän tutulta.

T9 ei teknisesti ennakoinut generatiivista tekoälyä. Se ennakoi ehkä jotakin antropologisesti tärkeämpää, kulttuurista valmiuttamme kirjoittaa yhdessä koneen kanssa, joka yrittää arvata.

Viiden miljoonan ihmisen maa valmistaa puhelimia maailmalle

Vuonna 1998 Nokiasta tuli maailman suurin matkapuhelinvalmistaja, ja se säilytti johtopaikkansa yli vuosikymmenen. Vuonna 2007 yhtiö ilmoitti hallitsevansa noin 38 prosenttia maailmanmarkkinoista ja vuoden viimeisellä neljänneksellä noin 40 prosenttia.

Nokian paino Suomessa kasvoi valtavaksi. Vuosituhannen vaihteessa Nokia tuotti arviolta 3–4 prosenttia Suomen bruttokansantuotteesta ja noin viidenneksen maan viennistä. Joissakin vuoden 2000 arvioissa vientiosuus nousi hieman yli 20 prosentin.

Olisi silti virhe tulkita menestystä vain suomalaisena tai eurooppalaisena tarinana. Nokia-puhelimia oli kaikkialla, ja yhä suurempi osa markkinoista sijaitsi Euroopan ja Pohjois-Amerikan ulkopuolella. Vuoden 2007 viimeisellä neljänneksellä yhtiön voimakkain kasvu tuli Lähi-idästä ja Afrikasta sekä Aasian ja Tyynenmeren alueelta, samalla kun kappalemääräinen myynti Pohjois-Amerikassa laski.

Nokian maailma ei koskaan ollut vain Helsinki katsomassa Kaliforniaan. Siihen kuuluivat Lagos, Nairobi, Delhi, São Paulo ja Beijing.

Ehkä parhaiten tätä ei osoita 3310 vaan Nokia 1100. Vuonna 2003 julkaistua mallia pidetään historian myydyimpänä puhelimena, ja sitä myytiin yli 250 miljoonaa kappaletta. Se oli halpa, sen kuori oli pitävä ja pölyä kestävä, ja siinä oli ominaisuus, joka älypuhelimen näkökulmasta voi näyttää sivuseikalta mutta joka monissa paikoissa oli ratkaiseva, sisäänrakennettu taskulamppu. 1100 muistuttaa, ettei innovaatio aina tarkoita lisää laskentatehoa. Joskus se tarkoittaa sen ymmärtämistä, että valo taskussa voi olla arjessa arvokkaampi kuin näyttävä ominaisuus.

Nokia, josta tuli Keniassa jotakin muuta

Tässä kohtaa vastaan tulee tarina, jonka vuoksi matkapuhelimen historiaa ei voi kertoa vain Euroopasta ja Yhdysvalloista käsin.

Safaricom ja Vodafone lanseerasivat M-Pesan Keniassa maaliskuussa 2007. Se toimi tavallisissa 2G-puhelimissa ja mahdollisti rahan lähettämisen ihmiseltä toiselle. Ajan myötä siitä tuli miljoonille ihmisille portti sellaisiin rahoituspalveluihin, joita perinteinen pankkijärjestelmä ei ollut tarjonnut.

M-Pesa ei ollut Nokian innovaatio. Juuri siksi se on tärkeä.

Nokian päätelaitteet olivat osa massiivisen mobiiliviestinnän materiaalista ekologiaa etenkin Afrikassa, Aasiassa ja Lähi-idässä. Sitä, mitä yhteiskunnat tekivät näillä laitteilla, ei kuitenkaan päätetty Helsingissä. Puhelusta ja viesteistä varten suunnitellusta puhelimesta saattoi tulla lompakko, rahansiirtojärjestelmä, kaupallinen infrastruktuuri ja taloudellisen osallisuuden väline.

Innovaatio ei enää sijainnut vain laitteen suunnitelleessa laboratoriossa vaan myös niissä ihmisissä, jotka ottivat sen omakseen.

Payal Arora on haastanut juuri oletuksen, että internetin ja teknologian historiaa voisi ymmärtää siirtämällä länsimaiset kokemukset sellaisinaan muun maailman päälle. Teoksessa The Next Billion Users hän tarkastelee, miten ihmiset Intiassa, Kiinassa, Brasiliassa, Lähi-idässä ja muualla ottavat teknologiaa käyttöön tarpeiden, nautintojen ja käytäntöjen kautta, jotka usein poikkeavat siitä, mitä suunnittelijat kuvittelivat.

Nanjala Nyabola ehdottaa Keniasta käsin toista välttämätöntä siirtymää. Afrikkalainen digitaalinen elämä ei ole viivästynyt versio lännessä jo tapahtuneesta teknologisesta historiasta. Se on oma poliittinen ja kulttuurinen tilansa, jota muovaavat paikalliset omaksumisen tavat, eriarvoisuus, innovaatiot ja uudenlaiset digitaalisen kolonialismin muodot.

Näin katsottuna Nokian laajeneminen saa toisen merkityksen. Suomi valmisti globaalia teknologiaa, mutta maailma osallistui sen merkityksen tekemiseen.

Missä Nokia oikeastaan valmistettiin?

Teknologian nostalgia pyyhkii usein näkyvistä toisen maantieteen, tehtaan.

Laajentumisensa huippuvuosina Nokian tuotanto ulottui Brasiliaan, Kiinaan, Suomeen, Saksaan, Unkariin, Intiaan, Meksikoon, Etelä-Koreaan ja myöhemmin Vietnamiin, laajan kansainvälisen toimittajaverkoston lisäksi.

Nokia-puhelin saattoi sisältää komponentteja monista maista, olla kansainvälisesti hajautettujen tiimien suunnittelema ja tulla kootuksi tuhansien kilometrien päässä Suomesta. ETLAn tutkijaryhmä arvioi myöhemmin yhteistyössä Berkeley Roundtable on the International Economyn kanssa, että Nokia sai haltuunsa hyvin merkittävän osuuden puhelimiensa arvonlisästä ja että suuri osa yhtiön suoraan tuottamasta arvosta kirjautui yhä Suomeen, vaikka jakauma vaihteli mallin ja tuotantoketjun mukaan.

Antropologinen kysymys muuttuu tässä. Kyse ei enää ole vain siitä, kuka keksi puhelimen, vaan kuka kokosi sen, missä arvo syntyi ja kuka sen sai, missä puhelinta käytettiin ja kuka lopulta määritteli, mitä tämä teknologia merkitsi.

Nairobissa kädessä pidetty Nokia saattoi olla hahmoteltu Espoossa, sisältää komponentteja useilta mantereilta, olla koottu Kiinassa tai Intiassa ja päätyä osaksi taloudellista käytäntöä, jota kukaan suomalaisessa pääkonttorissa ei ollut kuvitellut.

Sekin kuuluu teknologiseen kokonaisuuteen.

Ennen iPadia oli Nokian Internet Tablet

Nokia ei tyytynyt hiomaan puhelimia. Toukokuussa 2005 se esitteli Nokia 770:n ja julkisti nimenomaan uuden laiteluokan, Internet Tablet.

Laite perustui Linuxiin. Siinä oli 800 × 480 pikselin näyttö, Wi-Fi, Bluetooth, selain, sähköposti, internet-radio ja RSS. Nokia kehitti sen ympärille myös avoimen Maemo-alustan. Se ei ollut puhelin, vaan pieni kone, joka oli suunniteltu ennen kaikkea internetin käyttöön.

N800 ja N810 seurasivat. Viisi vuotta myöhemmin Apple esitteli iPadin.

Kopioiko Steve Jobs Nokiaa? Sellaista väitettä emme voi perustella. Tableteilla on lukuisia edeltäjiä, eikä suorasta kopioinnista ole riittävästi näyttöä. Voimme esittää jotakin paljastavampaa. Apple ei keksinyt ajatusta internetiin kytketystä tabletista. Nokia oli kaupallistanut oman tulkintansa tästä laiteluokasta jo vuodesta 2005.

Ratkaiseva ero ei ollut vain siinä, kuka keksi ajatuksen ensin. Ero oli siinä, kuka onnistui muuttamaan idean tuotteeksi, ekosysteemiksi, haluksi ja markkinaksi. Juuri tästä erosta tuli ratkaiseva.

Kamera ei enää tarvinnut erityistä hetkeä

Nokia ymmärsi varhain, että puhelin oli lakkaamassa olemasta pelkkä puhelin. N90 toi Carl Zeissin optiikan Nokian mobiilivalikoimaan. Sitten tulivat N8 ja vuonna 2012 yksi alan omaleimaisimmista valokuvauksellisista kokeiluista, Nokia 808 PureView.

Sen kennossa oli 41 megapikseliä ja se käytti pixel oversampling -tekniikkaa. Useiden pikseleiden informaatio yhdistettiin pienemmän resoluution mutta laadukkaamman kuvan tuottamiseksi, ja samalla mahdollistuivat zoomaus, rajaus ja uudelleen sommittelu. Teknologia palasi myöhemmin Lumia-malleihin.

Tämän historian typistäminen megapikselikilpailuksi veisi olennaisen ohi. Nokia osallistui jälleen yhteen antropologiseen muutokseen. Kamera lakkasi olemasta esine, jonka otimme mukaan siksi, että aioimme kuvata jotakin. Siitä tuli esine, joka kulki aina mukana.

Samalla suhteemme tapahtumiin muuttui. Aloimme kuvata, emme siksi, että olisimme valmistelleet kameran, vaan koska kamera oli jo paikalla. Se tuli ruokapöytään, työmatkalle, syntymiin, protesteihin, väkivaltaan, onnettomuuksiin ja asioihin, joita emme etukäteen tienneet tarvitsevamme muistaa.

Ongelma ei ollut puhelinten valmistaminen

Sitten tuli vuosi 2007.

iPhone muutti älypuhelimen määritelmän. Android levitti nopeasti vaihtoehtoisen mallin, eikä kilpailu enää keskittynyt ensisijaisesti radiotekniikkaan, pienentämiseen, akun kestoon, kestävyyteen tai kameraan.

Taistelu siirtyi toiseen kerrokseen.

Alustaan.

Alusta ei ollut vain käyttöjärjestelmä. Se oli sovelluskauppa, käyttäjätilit, palvelut, kolmansien osapuolten kehitys, maksut, data, pilvi sekä valta päättää, millainen ohjelmisto sai liikkua koko ekosysteemissä ja millä ehdoilla.

Nokia oli yhä erityisen hyvä valmistamaan puhelimia siinä vaiheessa, kun markkina lakkasi olemasta vain puhelinmarkkina. Symbian, joka oli ollut yksi Nokian suurimmista vahvuuksista, muuttui vähitellen arkkitehtuuriksi, jota oli vaikea sovittaa uuteen paradigmaan.

Yhtiö ei pysynyt paikallaan. Ovi yritti yhdistää sovelluskaupan, kartat, sähköpostin ja muut palvelut. Maemo ja myöhemmin MeeGo etsivät toista teknistä reittiä. N9 osoitti, kuinka pitkälle tämä suunta saattoi päästä, ja Lumia-perhe tarjosi myöhemmin eräitä parhaista Windows Phonen ympärille rakennetuista laitteista. Ongelma ei ollut innovaatioiden puute. Ongelma oli muuttaa kaikki tuo innovaatio johdonmukaiseksi ekosysteemiksi, joka olisi tarpeeksi houkutteleva käyttäjille, kehittäjille ja yrityksille.

Tässä sisu palaa kuvaan. Sama sitkeys, jonka avulla voi päästä näennäisesti mahdottoman tilanteen läpi, voi tehdä toimimattomasta luopumisesta vaikeaa.

Väite siitä, että Nokia kaatui, koska se ei osannut innovoida, kääntäisi tapahtumat lähes päälaelleen. Nokia innovoi valokuvauksessa, viestinnässä, mobiilitietokoneissa, käyttöliittymissä ja verkoissa. Ongelma oli, ettei se hallinnut riittävästi uutta järjestelmää, jonka sisällä näiden esineiden arvo muodostui.

Microsoft osti puhelimet, ei Nokiaa

Helmikuussa 2011 Stephen Elop, Microsoftin entinen johtaja, josta oli tullut Nokian toimitusjohtaja, kuvasi tilannetta kuuluisalla “palava alusta” -vertauksella. Muutamaa päivää myöhemmin Nokia teki strategisen valintansa Windows Phonen puolesta.

Vuonna 2013 Microsoft ilmoitti ostavansa käytännössä koko Devices & Services -liiketoiminnan. Tässä tarkkuus on tärkeää. Microsoft ei ostanut Nokiaa. Se osti Nokian laite- ja palveluliiketoiminnan. 5,44 miljardin euron kauppa saatettiin päätökseen 25. huhtikuuta 2014. Nokia Corporation jatkoi olemassaoloaan.

Lopputulos oli Microsoftin puhelinseikkailulle tuhoisa. Heinäkuussa 2015 yhtiö ilmoitti noin 7,6 miljardin dollarin arvonalennuksesta, joka liittyi Nokialta ostettuihin omaisuuseriin, sekä liiketoiminnan syvästä uudelleenjärjestelystä.

Taskun valloittanut Nokia katosi lähes kokonaan. Nokia itse ei.

Antropologi sanoitti Nokian tarinan toisen puoliskon

Nokian romahduksesta kertovista tarinoista jää silti usein pois kokonainen kokoonpano, se missä valtava osa Nokian käyttäjäkunnasta todella eli.

Kun ekosysteemien sota käytiin Cupertinon, Mountain View’n ja Redmondin välillä, Nokian arjen mittakaava nojasi edelleen Intiaan, Afrikkaan, Kaakkois-Aasiaan ja Latinalaiseen Amerikkaan.

Ja juuri vuonna 2011, samana vuonna kuin ”palava alusta” -muistio ja Windows Phone -valinta, Nokia esitteli Lontoossa toisen strategian. Sen nimi oli Asha.

Nimi tarkoittaa hindiksi ”toivoa”. Ensimmäiset Asha 200-, 201-, 300- ja 303-mallit esiteltiin Nokia Worldissa lokakuussa 2011, ja ne suunnattiin nimenomaisesti sille, mitä Nokia kutsui nimellä the next billion, seuraavalle miljardille ihmiselle, jotka tulisivat käyttämään internetiä mobiililaitteen kautta.

Uudet Asha-puhelimet esitteli Nokia Worldin lavalla Blanca Juti, joka toimi tuolloin Mobile Phones -yksikön markkinointijohtajana. Lokakuun 26. päivän live-seurannat sijoittavat hänet lavalle Elopin jälkeen puhumaan nopeasti kasvavista markkinoista, digitaalisesta kuilusta ja uudesta laiteperheestä.

Juti syntyi Meksikossa ja hänellä on sekä Meksikon että Suomen kansalaisuus. Vuonna 2020 julkaistussa haastattelussa hän kertoi ensimmäisen Cambridgen tutkintonsa olleen sosiaaliantropologiassa. Sen jälkeen hän suoritti historian MPhil-tutkinnon ja kirjallisuuden tohtorintutkinnon. L’Oréalin yritysesittely vahvistaa lisäksi, että hän työskenteli viisi vuotta Meksikon Suomen-suurlähetystön kulttuuriattaseana ennen siirtymistään Nokialle vuonna 1998.

Nokiassa hän työskenteli viestinnän, sijoittajasuhteiden, operaatioiden ja markkinoinnin tehtävissä ennen siirtymistään markkinoinnin varatoimitusjohtajaksi. L’Oréalin myöhemmin julkaiseman yritysesittelyn mukaan hän vastasi lopulta 11 miljardin euron matkapuhelinliiketoiminnasta 150 maassa.

Se on tämän tarinan kannalta paljastava yksityiskohta. Yhdellä maailman suurimmista teknologiayrityksistä oli meksikolais-suomalainen antropologi kertomassa, keitä sen seuraavat miljardi käyttäjää olisivat.

Nokia Worldissa Juti keskittyi puheenvuorossaan digitaaliseen kuiluun ja nopeasti kasvavien markkinoiden nuoriin. Aikalaisraportit kirjaavat hänen puhuneen Beijingistä, Delhistä ja São Paulosta sekä ihmisistä, jotka etsivät omaa internetyhteyttään. Hänen puheensa ei rakentunut prosessorien tai Yhdysvaltain markkinaosuuksien ympärille, vaan pääsyn, hinnan ja yhteyden ympärille.

Asha-puhelimia ei ollut tarkoitettu kilpailemaan suoraan huippuluokan iPhonen kanssa. Ensimmäiset mallit maksoivat noin 60–115 euroa, käyttivät Series 40 -alustaa ja tarjosivat eri yhdistelmiä QWERTY-näppäimistöstä, kosketusnäytöstä, kahdesta SIM-kortista, sähköpostista, viesteistä, kartoista ja sosiaalisista verkostoista. Nokia Browser pakkasi verkkoliikennettä voimakkaasti vähentääkseen datankulutusta ja latausaikoja. Joissakin malleissa valmiusaika mitattiin viikoissa.

Ne eivät olleet vain halpoja puhelimia. Ne edustivat toisenlaista hypoteesia siitä, miten maailma tulisi verkottumaan.

Kun osa länsimaisesta teknologiakeskustelusta kiisteli siitä, kuuluiko tulevaisuus iOS:lle, Androidille vai Windows Phonelle, Nokia kysyi yhä, miten internet saavuttaisi ihmisen, jolle laitteen hinta, jokaisen megatavun kustannus, akun kesto, epävakaa kuuluvuus tai kahden SIM-kortin mahdollisuus eivät olleet teknisiä yksityiskohtia. Ne olivat pääsyn materiaalisia ehtoja.

Myös ilmausta ”seuraava miljardi” on syytä tarkastella kriittisesti. Se tiivistää keskenään valtavan erilaiset yhteiskunnat yhdeksi tulevaksi markkinakategoriaksi. Intia, Kenia, Indonesia, Brasilia ja Nigeria näyttäytyvät monikansallisen yrityksen katseessa yhtenä tulevana asiakaskuntana.

Juuri tämä jännite tekee tarinasta monimutkaisemman. Nokia ymmärsi jotakin, minkä myöhemmät kertomukset sen tappiosta helposti unohtavat. Premium-älypuhelinten sota ei koskaan ollut koko matkapuhelinhistorian tarina.

Nokian tappio Applelle ja Googlelle näkyi voimakkaimmin siinä segmentissä, jota suuri osa yhdysvaltalaisesta ja eurooppalaisesta teknologiamediasta seurasi. Toisessa maantieteessä Nokia säilyi vuosien ajan yhtenä tärkeimmistä porteista verkkoyhteyteen.

Ironiaa on vaikea vastustaa. Samana vuonna, kun Nokia julisti alustansa olevan tulessa, meksikolainen antropologi nousi Nokia Worldin lavalle kertomaan, että vielä miljardi ihmistä odotti yhteyttä.

Yksi tarina puhui tappiosta. Toinen puhui laajenemisesta. Molemmat olivat Nokiaa.

Asha ei kuitenkaan päässyt pakoon koko alaa järjestänyttä muutosta. Jo vuonna 2013, kun Nokia yritti säilyttää asemansa Afrikassa, Intiassa ja muilla kasvumarkkinoilla, aasialaiset valmistajat toivat Android-älypuhelimia yhä lähemmäs Asha-mallien hintatasoa. Kehittyneen peruspuhelimen etu alkoi kadota halpojen laitteiden rinnalla, jotka avasivat pääsyn paljon laajempaan sovellusekosysteemiin.

Nokia kokeili vielä yhtä vastausta. Helmikuussa 2014 se esitteli Nokia X:n, edullisen Android-pohjaisen puhelinperheen, joka suunnattiin jälleen the next billion -yleisölle. Se jäi hyvin lyhytikäiseksi. Kun Microsoft oli saattanut Nokian mobiililiiketoiminnan oston loppuun, se päätti heinäkuussa 2014 lopettaa Ashan, Series 40:n ja Nokia X:n ja keskittää strategiansa Windows Phoneen.

Ashan katoaminen ei merkinnyt sen tavoittelemien markkinoiden katoamista. Seuraavina vuosina edulliset Android-älypuhelimet ottivat yhä suuremman osan tästä tilasta Intiassa, Afrikassa, Kaakkois-Aasiassa ja Latinalaisessa Amerikassa.

Tässä vaiheessa Blanca Jutin tarina lakkaa olemasta sivujuonne. Sama vallan siirtymä, joka oli saavuttanut Nokian Euroopassa ja Yhdysvalloissa, saavutti lopulta myös nuo ”seuraavat miljardit”. Ei välttämättä iPhonen tai premium-puhelinten kautta, vaan yhä halvempien Android-älypuhelinten välityksellä.

Päätelaitteen valmistaja saattoi yhä olla intialainen, kiinalainen, korealainen tai eurooppalainen. Sovelluksia, yhteensopivuutta, kehitystä ja palveluita järjestävä kerros alkoi kuitenkin jälleen lähentyä Yhdysvalloista hallittua alustaa.

Se tapahtui vain muutamaa vuotta myöhemmin ja toisella nimellä.

Nokian historia ei siis jakaudu siististi länsimaiseen tappioon ja globaalin etelän voittoon. Se on epämukavampi. Vallan siirtymä puhelimen valmistajalta ekosysteemiä järjestävän kerroksen hallitsijalle kulki lopulta molempien maantieteiden läpi.

Blanca Juti oli kysynyt Nokian sisältä, miten seuraava miljardi yhdistetään verkkoon. Seuraava vuosikymmen vastasi siihen, kuka hallitsisi järjestelmää, jonka kautta he yhdistyisivät.

Geopolitiikka ei tarvinnut salaliittoa

Houkutus muuttaa tämä tarina tarkoitukselliseksi operaatioksi on ymmärrettävä, mutta näyttö ei tue sitä.

Ei ole näyttöä siitä, että Yhdysvallat, Microsoft tai jokin poliittinen keskus olisi päättänyt tuhota Nokian varmistaakseen, että länsimainen teknologia päätyisi Yhdysvaltain hallintaan. Tällainen salaliittotarina tekisi kertomuksesta heikomman.

Sen sijaan voidaan tehdä toinen geopoliittinen tulkinta, joka kestää tarkastelun. GSM-kaudella Eurooppa hallitsi strategisia asemia matkapuhelinteknologian eri kerroksissa. Se oli rakentanut yhteisen standardin, sillä oli valmistajia kuten Nokia ja Ericsson sekä verkkoja, insinööriosaamista, operaattoreita, immateriaalioikeuksia ja teollista kapasiteettia.

Seuraava sukupolvi siirsi taloudellista painopistettä vähitellen muihin kerroksiin. Apple hallitsi laitteistoa, käyttöjärjestelmää ja kauppaa. Google hallitsi Androidia, palveluita, mainontaa, dataa ja ratkaisevaa osaa sovellusten jakelusta. Microsoft hallitsi keskeisiä henkilökohtaisen ja yritystietotekniikan alueita. Amazon rakensi keskeisen aseman pilvessä, ja Meta keskitti lopulta valtavan osan digitaalisista sosiaalisista suhteista.

Prosessiin vaikuttivat verkostovaikutukset, mittakaavaedut, pääomamarkkinat, datan keskittyminen ja ekosysteemit, jotka vahvistuivat jokaisen uuden käyttäjän myötä. Salaliittoa ei tarvittu. Taloudellinen arkkitehtuuri saattoi tuottaa keskittymisen itsessään.

Nokia ei kaatunut siksi, että se oli suomalainen. Mutta sen kaatuminen osui yhteen paljon suuremman muutoksen kanssa. Teknologinen valta siirtyi laitteesta alustaan. Ja monet tuon taistelun voittaneista alustoista olivat yhdysvaltalaisia.

Nokia ja hetki, jolloin Eurooppa menetti taskun hallinnan

Tämä muutos antaa mahdollisuuden kysyä toisin. Mikä teknologian kerros tuottaa todellista valtaa?

Jonkin aikaa riitti, että valmisti päätelaitteen, hallitsi radiotekniikan ja osallistui standardien määrittelyyn. Sitten se ei enää riittänyt.

Satojen miljoonien puhelinten omistaminen sadoissa miljoonissa taskuissa oli vähemmän tärkeää kuin se, kuka päätti, mitä käyttöjärjestelmää ne käyttivät, mistä sovellukset ladattiin, minkä käyttäjätilin ne vaativat, missä kuvat säilytettiin, kuka keräsi datan ja kuka otti osuutensa jokaisesta ekosysteemin sisäisestä tapahtumasta.

Nokian menetys oli siksi enemmän kuin eurooppalaisen puhelinmerkin katoaminen. Se symboloi teknologisen kapasiteetin siirtymää. Eurooppa jatkoi tutkimuksen, teollisuuden ja strategisten yritysten tuottamista, mutta menetti suuren osan suorasta arkipäiväisestä kosketuksesta niihin käyttöliittymiin, joiden kautta aloimme kokea digitaalista maailmaa.

Eikä maailma odottanut Piilaaksoa

Tarvitaan vielä yksi näkökulman korjaus. Teknologian globaalia historiaa ei voi typistää Euroopan ja Yhdysvaltojen väliseksi kilpailuksi.

M-Pesa ja Asha osoittavat tämän. Payal Aroran ”seuraavat miljardit käyttäjät” eivät ole vain muualla keksittyjen teknologioiden myöhäisiä vastaanottajia. He tuottavat käyttötapoja, talouksia, kieliä, haluja, käytäntöjä ja innovaatioita.

Edullinen mobiiliteknologia mahdollisti eri yhteiskunnissa ratkaisuja, jotka eivät olleet keskeneräisiä versioita kalifornialaisesta älypuhelimesta. Ne olivat jotakin muuta.

Nanjala Nyabola varoittaa Keniasta käsin selittämästä Afrikan digitalisaatiota yksinomaan muualla rakennetuilla kategorioilla. Se voi yhtä aikaa häivyttää paikallisen toimijuuden ja digitaalisen infrastruktuurin tuottamat uudet riippuvuudet.

Siksi kysymystä on laajennettava. Ei vain missä valta sijaitsee, vaan kenellä on oikeus päättää, mihin teknologiaa käytetään.

Nokia kokoonpanona

Tässä kohtaa tieteen ja teknologian yhteiskuntatutkimuksen näkökulma on erityisen hyödyllinen.

AIthropologyn teoreettisessa kehyksessä STS, Latour ja Suchman auttavat ymmärtämään teknologioita sosioteknisinä kokoonpanoina, suhteina esineiden, ihmisten, instituutioiden, käytäntöjen, diskurssien ja infrastruktuurien välillä.

Nokia pakottaa kuitenkin laajentamaan tätä kehystä maantieteellisesti. Latour ja Suchman auttavat purkamaan ajatusta teknologiasta autonomisena esineenä. Arora ja Nyabola auttavat purkamaan toisen oletuksen, että teknologian merkitys päätetään välttämättä siellä, missä se suunniteltiin.

Blanca Juti tuo mukaan kolmannen käänteen. Antropologia ei ilmesty teknologian jälkeen tarkastelemaan sitä yliopistosta käsin. Se oli myös Nokian sisällä.

Monikansallisessa yrityksessä, joka yritti ymmärtää, mitä nuoret ihmiset Intiassa, Afrikassa, Aasiassa tai Latinalaisessa Amerikassa halusivat, miten he pääsivät internetiin, kuinka paljon datasta voitiin maksaa, mitä puhelimen jakaminen tai kahden SIM-kortin käyttö merkitsi ja millaista infrastruktuuria laitteen piti käyttää ollakseen todella hyödyllinen.

Tämä ei tee Ashasta ”soveltavaa antropologiaa” eikä anna oikeutta liittää sen suunnittelua yhteen ihmiseen. Mutta se rikkoo liian mukavan jaon kulttuuria tutkivien ja teknologiaa rakentavien välillä.

Nokia ei koskaan ollut vain suomalainen tehdas. Se oli Suomi ja sen teollisuuspolitiikka, GSM, operaattorit, T9, Snake, M-Pesa olematta Nokia, Asha, meksikolainen antropologi pohtimassa ”seuraavaa miljardia” suomalaisen yrityksen sisältä, tehtaat Kiinassa, Intiassa, Brasiliassa, Meksikossa ja Unkarissa, Carl Zeiss -kamerat, Symbian, Maemo, MeeGo ja Microsoft.

Se oli myös kyvyttömyys muuttaa joitakin huomattavia innovaatioita johdonmukaiseksi alustaksi.

Näin katsottuna Nokian kaatuminen lakkaa olemasta yksinkertainen moraalitarina yrityksestä, joka ”ei osannut innovoida”. Nokia innovoi paljon. Se, mitä se ei onnistunut hallitsemaan, oli uusi kokoonpano, jonka sisällä tuo innovaatio sai arvonsa.

Nokia poistui taskusta

Tarina voisi päättyä tähän, mutta Nokialla on tapana olla päättymättä siihen, mihin sen pitäisi.

Laitebisneksen myynnin jälkeen yhtiö keskitti suuren osan toiminnastaan tietoliikenneinfrastruktuuriin. Myöhemmin se osti Alcatel-Lucentin ja liitti samalla itseensä Bell Labsin teknologisen sukupuun.

Nykyään Nokia kehittää mobiili- ja kiinteitä verkkoja, IP-reititystä, optista infrastruktuuria, immateriaalioikeuksia ja datakeskusteknologiaa. Sen ei enää tarvitse olla taskussa osallistuakseen siihen, mitä taskun sisällä tapahtuu.

Lokakuussa 2025 tapahtui jotakin, joka antaa tälle tarinalle lähes mahdottoman osuvan lopetuksen. NVIDIA ilmoitti miljardin dollarin sijoituksesta Nokiaan sekä yhteistyöstä AI-RANin ja tulevien 6G-verkkojen kehittämiseksi.

Paljastavinta ei ole vain sijoitus vaan tapa, jolla NVIDIA otsikoi oman tiedotteensa, “Powering America’s Return to Telecommunications Leadership”.

Yhdysvaltojen paluu tietoliikennealan johtoon.

Se on yritysretoriikkaa, ei neutraali kuvaus maailmasta. Juuri siksi se on merkityksellistä. Yhdysvaltalainen yhtiö esittää sijoituksen suomalaiseen yritykseen osana kansallista ”paluuta” tietoliikenteen johtoon.

Se ei todista, että Yhdysvallat olisi tuhonnut Nokian. Se osoittaa jotakin paljastavampaa. Teknologista infrastruktuuria kerrotaan jälleen avoimesti kansallisena ja geopoliittisena valtana.

Vielä yksi ironia

Nokian huippuvuosina eurooppalainen yritys osoitti, että globaalia teknologiaa voitiin rakentaa muutaman miljoonan asukkaan maasta käsin. Sen puhelimet juurtuivat elämään, jota Helsinkikään ei voinut hallita, nuorten keskusteluihin, rahansiirtoihin, epävirallisiin talouksiin, valokuviin, vastaamattomiin puheluihin, perheverkostoihin, yritystoimintaan ja paikallisiin suhteiden muotoihin.

Nokian sisällä meksikolainen antropologi yritti samaan aikaan kuvitella, miten yrityksen ”seuraavaksi miljardiksi” nimeämät ihmiset yhdistettäisiin verkkoon.

Sitten teknologinen painopiste siirtyi yhdysvaltalaisille alustoille. Ja nyt yksi nykyisen yhdysvaltalaisen tekoälyvallan selkeimmistä symboleista sijoittaa miljardi dollaria Nokiaan rakentaakseen yhdessä seuraavan sukupolven verkkoja ja esittää tämän osana Yhdysvaltojen paluuta tietoliikenteen johtoon.

Nokia on jälleen mukana, mutta se ei enää hallitse kädessämme olevaa esinettä. Se rakentaa osan infrastruktuurista, jota emme juuri koskaan näe.

Ehkä tässä on hedelmällisempi tapa ajatella sisua. Ei kykynä pysyä samana eikä edes kykynä olla kaatumatta, vaan kykynä jatkaa silloin, kun ei enää ole mahdollista pysyä sellaisena kuin ennen.

Puumassasta saappaisiin, saappaista kaapeleihin, kaapeleista GSM:ään, GSM:stä tekstiviesteihin, tekstiviesteistä ennakoivaan kirjoittamiseen, äänestä valokuvaukseen, kamerasta pieneen verkottuneeseen tietokoneeseen, puhelimesta verkkoon ja verkosta tekoälyyn.

Nokia ei keksinyt jokaista näistä teknologioista. Se auttoi muuttamaan ne inhimillisiksi käytännöiksi. Puhelimesta saattoi tulla kirjoituskone, keskustelu saattoi jäädä odottamaan vastausta, kone saattoi ennakoida seuraavan sanamme ja kamera saattoi kulkea aina mukana.

Muu maailma osoitti jotakin yhtä tärkeää. Teknologia ei kuulu kokonaan niille, jotka sen suunnittelevat. Siitä voi tulla jotakin muuta heti, kun joku ottaa sen omakseen.

M-Pesa kertoo luultavasti yhtä paljon matkapuhelimen sosiaalisesta historiasta kuin iPhone. Asha kertoo Nokian vuodesta 2011 yhtä paljon kuin palava alusta -muistio. Chennain tehdas kertoo Nokiasta yhtä paljon kuin Espoon toimisto. Meksikolainen antropologi pohtimassa Intian, Afrikan ja Latinalaisen Amerikan yhteyksiä kertoo sen historiasta yhtä paljon kuin suomalainen insinööritiimi. Ja NVIDIA-tiedote Yhdysvaltojen ”paluusta” kertoo nykyisistä tietoliikenneverkoista yhtä paljon kuin 6G:n tekninen määrittely.

Kysymys ei koskaan ollut vain siitä, kuka keksi puhelimen. Kysymys oli siitä, kuka teknologian valmistaa, kuka sitä käyttää, kuka päättää mihin sitä käytetään, kuka saa sen arvon ja kuka lopulta hallitsee järjestelmää, jonka sisällä se saa merkityksensä.

Oli aika, jolloin suuri osa tulevaisuudesta mahtui Nokiaan.

Nyt Nokia yrittää rakentaa verkkoa, jossa seuraava tulevaisuus liikkuu.

Lähteet